Menen treffeille aina avoimin mielin, enkä teen lopullisia johtopäätöksiä ensisilmäyksellä. Nyt sain kuitenkin todistuksen siitä, että ensivaikutelma voi olla täysin oikea.
Totesin miestä vilkaistuani heti, ettei tästä tule mitään. En muista ehdimmekö edes sanoa mitään. Voi olla että ehdin sanoa moi, ja samaa aikaan mielessä huusin "EI!!!".
Kyse ei ollut siitä, että herran ulkonäössä olisi ollut jotain vikaa. Vika oli käytöksessä. Eikä siinäkään ollut mitään suurta näkyvää vikaa. Se vain oli olematonta.
Hän ei tehnyt mitään elettä tervehtiäkseen minua. Kun tulin, hän räpläsi kännykkää. Nosti katseen juuri ja juuri kännykästä ja lähti kävelemään sen ravintolan suuntaan, johon halusi mennä lasilliselle.
Mua ei huvittanut sanoa mitään ja hänkin oli hiljaa. Jotain small talkia saimme kuitenkin suustamme. Tai hän sai. Valitti säätä - todella tylsää… Minusta säästä puhuminen ja etenkin siitä valittaminen on niitä turhimpia asioita maailmassa.
Pääsimme ravintolaan ja menimme baaritiskille jonottamaan. Mies tilasi juomansa, maksoi ja siirtyi hieman syrjään odottamaan, että koska minä saan tilattua. Sanoin, etten ota mitään, ja hän etsi meille pöydän.
Mies puhui, katsoi jonnekin minusta ohi, ja vaikutti todella poissaolevalta. Itse koen olevani aika lailla mestari läsnäolossa, koska olen sitä viime vuosina niin ahkerasti harjoitellut, joten toisen totaalinen poissaolo häiritsi suunnattomasti.
Hän höpötteli jotain juttuja, jotka saivat ihokarvani pystyyn inhosta.
Hetken häntä tarkkailtuani kysyin, tietääkö hän mitä on etsimässä tai mitä haluaa, koska aistin, ettei hänellä ollut hajuakaan siitä mitä elämässään haluaa. Eikä hänellä ollutkaan.
Suunnitelmallisuus on kuulemma pahasta. Todisteiksi siitä hän sanoi, että suunnitelmatalous ei toimi ja että 40 prosenttia avioeroista päättyy eroon (luulin, että jo puolet). Muita todisteita suunnitelmallisuuden toimimattomuudesta hän ei keksinyt.
Hän sai oluensa juotua loppuun, katsoi puhelintaan ja sanoi sitten, että toivottavasti en pahastu, että hänellä on sovittu myöhemmäksi vielä menoa kaverinsa kanssa. Sanoin, ettei haittaa, voin vaikka lähteä heti. Mies nousi, otti takkinsa ja lähti. Sen lisäksi, ettei hän osannut tervehtiä hän ei näköjään osannut myöskään hyvästellä.
Itsekseni naureskellen puin takkini ja lähdin. Katsoin kelloa ja totesin treffien kestäneen hurjat 25 minuuttia, joista jokainen minuutti oli liikaa.
Kävelin Kaisaniemen metroasemalle, missä mieskin istui. Leikimme tyylikkäästi, ettemme huomaa saatikka tunne toisiamme :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.